Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Vieraskirja  

Nimi

Kotisivut

Sähköposti

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on yhdeksän plus neljä?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Cressida Andromeda Phoenix

20.08.2013 22:10
//minulla samaten on Susanin lupa käyttää hänen hahmoaan tarinoissani. :3//

Kulkeuduin ihmisvirran mukana kohti muodonmuutosluokkaa. Välitunti loppuisi pian, ja odotin jo innolla oppituntia. Muutama oppilas katsoi minua ohi mennessään hieman oudoksuvasti, mutta en ymmärtänyt mistä oli kyse. Jatkoin matkaani virran mukana välittämättä lainkaan oudoksuvista katseista. Vasta sitten, kun hiukseni heilahtivat niin, että saatoin nähdä ne, huomasin miksi ihmiset olivat tuijottaneet minua. Hiukseni vaihtelivat väriään jatkuvasti, niin että näytin varmaan kävelevältä diskopallolta. Siinä samassa minä nolostuin kamalasti, ja hiukseni lehahtivat kirkkaanpinkeiksi. Suljin hetkeksi silmäni, ja avatessani ne hiukseni olivat taas mustat. Huokaisin helpotuksesta, mutta samalla myös ärtymyksestä. Totta kai oli hyvä asia, että olin saanut hiukseni muuttumaan takaisin niin helposti, mutta tiesin kuitenkin, että niin ei olisi alunperinkään pitänyt käydä. Olin kuluttanut taitoni hillitsemisen opetteluun monia monituisia tunteja, ja olin erehtynyt luulemaan, että hallitsisin sen täydellisesti. Mutta ei, olin ollut täysin väärässä. Saavuin luokan eteen ja jäin odottamaan, että edellinen tunti loppuisi. Tulin aina etuajassa luokkien eteen, ihan vain varmuuden vuoksi.

Minusta tuntui, että oli kulunut ikuisuus, kun välitunti viimein päättyi ja muutkin oppilaat alkoivat ilmestyä paikalle. Vaikka tarkkailin kaikkea ympärilläni olevaa keskittyneesti, pieni osa aivoistani piti metamorfimaagikykyni aisoissa. Luokan ovi aukesi, ja ulos virtasi n. kolmasluokkalaisia oppilaita. Kun kaikki kolmasluokkalaiset olivat lähteneet, livahdin sisään oven raosta ja etsin itselleni sopivan paikan. Otin mustepullon, sulkakynän, kirjan ja tietysti taikasauvan esiin syventyen samalla kuuntelemaan opetusta.

Jäin hetkeksi luokan oven viereen päästääkseni muun luokan vyörymään ulos. Muiden oppilaiden jälkeen ulos asteli kanssani samalla luokka-asteella opiskeleva Korpinkynnen tyttö. Muistelin, että hänen nimensä olisi Susan, mutta koska en ollut varma en uskaltanut tervehtiä. Sen vuoksi minä vain hymyilin nopeasti ja lähdin rivakasti kävelemään kohti tyrmiä, vaikka tiesinkin, että siellä odottaisi tunti Luihuisten kanssa. Ja ennen kaikkea minun serkkuni Dracon kanssa. Irvistin inhosta. En erityisemmin pitänyt äidin puolen suvusta, johtuen suurimmaksi osaksi juuri tästä "rakkaasta" serkustani, joka oli minua vuotta vanhempi ja joka käyttäytyi kuin ääliö.

Tyrmissä istuin sen saman tytön viereen, mutta tyttö keräsi nopeasti tavaransa ja vaihtoi paikkaansa. Vasta silloin huomasin, että hän oli se sama tyttö, jonka paras ystävä oli kuollut vähänaikaa sitten. Se kuitenkin vain vahvisti päätöstäni päästä edes puheväleihin tuon tytön kanssa, jota olin jo mielessäni alkanut kutsua Susaniksi.

//tällainen illalla kirjoitettu taas. xD Taitaa olla lyhyempi kuin viimeksi. Ja olen sitten kirjoittanut puhelimella, että kirjoitusvirheitä saattaa olla. :D //

Vastaus:

Jatkoitpa sinä nopeasti (:
On kiinnostavaa lukea sinun ja Susanin mahdollisen ystävyyden kehitystä (toivottavasti teistä ei tule tarinoissanne vihamiehiä :D)
Metamorfimaagisuus on kyllä hyvä kyky.
Juu ja 25-tuparia!

-Gwen

Nimi: Susan Angel Corus

20.08.2013 19:44
//Anteeksi taukoni kirjoittelussa :/ Ja minulla on Cressidan lupa käyttää hänen hahmoaan tässä tarinassa. :3//

Oli kulunut monta päivää Amelian kuolemasta. Hänen hautajaiset pidettiin eilen, ja tänään minäkin osallistuin tunneille.

Meillä oli loitsuja, minä kerrankin katselin ympärilleni, ajattelin muitakin kuin itseäni ja Ameliaa. Itse asiassa yritin olla ajattelematta Ameliaa laisinkaan, sillä se sai minut itkemään. Näin luokan toisella reunalla tytön. Hän oli aika fiksu, sen huomasi heti. Lähes joka kysymykseen hän viittasi, toisin kuin minä joka istuin ajatuksissani vastatessani vain jos minulta kysyttiin.

Paneuduin nykyään kunnolla koulutyöhön, painajaiseni olivat vähentyneet ja saatoin paremmin keskittyä muuhun elämääni. Huomasin, että pärjäsin koulussa kohtuu hyvin.

Erään hyvin menneen muodonmuutostunnin jälkeen poistuin luokasta ja näin ovella sen fiksun, tumman, mustahiuksisen tytön. Hän hymyili minulle, mutta minä kiiruhdin ohi vilkaisemattakaan häneen kohti tyrmiä, sillä olin tehnyt päätökseni Amelian kuoleman jälkeen: Minä en hankkisi enää ystäviä. En ystävystyisi enää kehenkään, niin minun ei tarvitsisi surra tämän puolesta, murehtia häntä tai mitään sellaista.

Niinpä vaihdoin paikkaa kun tuo tyttö tuli viereeni istumaan liemitunnilla. Päätökseni oli vahva, enkä sitä rikkoisi. Ehkä.

//Pahoittelut myös tämän lyhyydestä...//

Vastaus:

Ihanaa, että käytätte toisianne tarinoissanne :D
Juu, vähän lyhyt tämä oli, mutta todella kiinnostava.
Minä haluan jatkoa!
Ja sinulle 20-tuparia!

-Gwen

Nimi: Vressida Andromeda Phoenix

19.08.2013 21:45
//oho, ei siitä niin lyhyt tullutkaan. :DD//

Nimi: Cressida Andromeda Phoenix

19.08.2013 21:44
// ensimmäinen tarinani. :3 ehkä vähän tylsä, mutta ensimmäiset tarinani tuppaavat olemaan sellaisia. :D//

"Cres! Aiotko ehtiä junaan vai et?"
Pomppasin ylös sängystä kuin sähköiskun saaneena ja ryntäsin portaita alas. Äitini odotti portaiden juurella hymyillen hiukan huvittuneena. Saapuessani hänen luokseen hän halasi minua ja sanoi:
"Hyvää kouluvuotta, Cres. Minun täytyy lähteä töihin, joten joudut menemään Poimittaislinjalla. Muistathan nyt varmasti kaiken?"
Äidillä oli päällään Ministeriön viitta ja toisessa kädessään hormipulverirasia. Hymyilin ja nyökkäsin.
"Muistan kyllä. Olen kerrannut ohjeita, jotka kerroit."
Tämän jälkeen seurasin äitiä olohuoneeseen. Hän astui takkaan, kääntyi ympäri ja hymyili. Sitten hän otti kourallisen pulveria ja heitti sen viereensä.
"Taikaministeriö!"
Katselin kuinka liekit nielaisivat hänet. Huokaisin syvään. Olin jo ehtinyt toivoa,että äiti olisi ehtinyt tulla mukaani asemalle. Laahustin portaat ylös omaan huoneeseeni ja vaihdoin päälleni päivävaatteet. Sitten tartuin valtavaan matka-arkkuuni ja tunturipöllöni Saphiran häkkiin.
Seisoin ulkona ja kertasin vielä äidiltä saamani ohjeet. Kun olin varma siitä, että muistaisin kaiken, heilautin vasenta kättäni. Kolmikerroksinen violetti linja-auto ilmestyi poksahtaen vähän matkan päähän ja pysähtyi eteeni jarrut kirskuen. Auton ovi aukesi ja ulos kurkisti näppylänaamainen poika. Tukahdutin virnistykseni vaivalloisesti. Olin pienestä asti kulkenut Poimittaislinjalla, ja aina vain Stan jaksoi huvittaa minua.
"Hyvää huomenta arvon matkustaja, ja terv..."
"Kuule Stan, mitä jos jättäisit alkupuheesi sikseen? Minulla on tällä hetkellä hieman kiire," tokaisin kesken Stanin lauseen. Poika nosti kasteensa lunttilapustaan, tunnisti minut ja virnisti.
"Ai hei, Cressida. Ei ollakkaan nähty pitkään aikaan, tule ihmeessä peremmälle. Minnes on matka?"
Hymyilin hiukan hermostuneena astuessani sisään autoon, mutta sain kuitenkin jotenkuten mutistua:
"King's Crossille, kiitos. Paljonko olen velkaa?"
"Se tekisi 5 sirppiä," Stan sanoi samalla kun istuin hieman huteralle penkille yrittäen tehdä oloni mahdollisimman mukavaksi. Ojensin rahat samaan aikaan, kun Linja-auto lähti liikkeelle voimakkaasti nytkyen. Stan jäi seisoskelemaan viereeni, ja hetken hiljaisuuden päästä hän kysyi:
"Mites Charlotta ja William?"
Huokaisin mielessäni ennen kuin vastasin:
"Äidin piti lähteä töihin, ja isä on vieläkin työmatkalla, mutta enköhän minä tästä selviä." Viimeiset sanat lipsahtivat suustani ja kirosin mielessäni itseäni ja suurta suutani. En minä tullut tänne kertomaan murheitani jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle.
Poimittaislinja pysähtyi jysähtäen aseman eteen ja nousin kyydistä kiittäen ensin Stania. Katselin kuinka violetti bussi katosi poksahtaen, ja aloin sitten katsella ympärilleni. Tarkastellessani ympäristöä katseeni osui kelloon ja lähdin nopeasti etsimään oikeaa laituria.
* Viisi minuuttia aikaa, Cres. Nopeasti nyt! * hoin itselleni, kun paniikki alkoi iskeä. Huomasin oikean pylvään, ja juoksin sen läpi. Punamusta juna päästi ilmaan höyryä ja vihelsi kimeästi. Pinkaisin juoksuun jätettyäni valtavan matkalaukkuni niille kuuluvalle paikalle. Saphira kirkaisi närkästyneenä, kun sen häkki rymisi ja rämisi minun juoksuni tahdissa, mutta tällä hetkellä en jaksanut välittää siitä. Syöksähdin junan sisään huokaisin helpotuksesta. Olin päässyt junaan. Mutta nyt, pohdin mielessäni, oli edessä vielä yksi haaste:
paikan etsintä.

//aika lyhyt tuli, toivottavasti ei haittaa. :)//

Vastaus:

Mitä sinä höpiset? Ei tämä ole lyhyt!
Pidän todella tyylistäsi kirjoittaa, se saa minut jostain ihme syystä hymyilemään. Mainitset hyviä yksityiskohtia, jotka tekevät tarinasta mielenkiintoisen.
Mmmm.... 30-tuparia!

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

31.07.2013 23:58
En tiedä miksi aloitin uudestaan vaikka ihan äsken kirjoitin tuon toisen..... Mutta syynä on varmaan se, että teki mieli kirjoittaa lisää, kun olin tuon toisen tuohon äjo laittanut.... x)//

Jälki-istuntomme ei ollut vielä koittanut. Voro oli takavarikoinut näkymättömyysviittani, josta olin todella ärsyyntynyt. Olin myös ärsyyntynyt siitä, kun sain tietää, että en oikeasti ollutkaan Potterin jälkeläinen. En ollut sille edes sukua. Hmph. Isä oli vain tekaissut tuollaisen valheen, koska hän ei halunnut kertoa mistä näkymättömyysviitta oikeasti oli tullut meille. Ja se kutkutti minua. Kyllä minä saisin sen selville jos vain haluaisin. Minä en oikeasti ollut edes kiinnostunut siitä. Tai no ehkä ihan pikkuisen. Ei, ehkä kuitenkin vähän enemmän... Tai oikeastaan- MINUN ON SAATAVA TIETÄÄ!!! Mutta se ei ole se tärkein asia... Palataanpas nykyhetkeen. Kaikkein eniten minua kuitenkin ärsyrtti Tomin omahyväinen ilme kun kerroin hänelle, että en oikeasti ollutkaan Potterin jälkeläinen. Noh, mutta pääsen kyllä siitä ärsytyksestä yli. Siis jossain tapauksessa... Luultavasti... Ehkä jonain päivänä... En kyllä pääsisi yli viitan menettämisestä, ennen, kuin olisin saanut sen takaisin. Ja sen eteen tekisin mitä vain, sillä isäni tappaa minut jos saavun joululomalla kotiin ilman sitä. Joka tapauksessa sen jälkeen kun olimme jääneet kiinni, Voro passitti meidät nukkumaan ja oli mielestäni aika vihaisen oloinen, koska ei saanut rangaista meitä omien suunnitelmiensa mukaan. Olen aivan varma, että hän kostaa Kalkarokselle jonain kauniina kesäpäivänä, eikä se haittaisi minua ollenkaan. Luultavasti olisin vain paikalla katsomassa ja kannustamassa Voroa. Niin muuten, Riesu oli saatu häädettyä luokkahuoneesta ja tunnit olivat taas alkaneet.

Astuin sisään Suuren Salin ovista Tomin perässä. Olimme matkalla päivälliselle. Suuntasimme kohti Rohkelikkojen pöytää ja istuimme kahden, mielestäni aika äänekkssäti rupattelevan tytön viereen. Ahmin ruokaa suurella ruokahalulla, ja syyhyn siihen oli varmaan se että olin jälleen myöhästynyt aamiaiselta viheliäisten painajaisten takia.

//Jatkuu... Pitää mennä nukkuun... Kirjoitin tän sitten puoleltaöin ja jälkikin on aivan sen näköistä... xD

Vastaus:

Minäkin kirjoitan aina yöllä! Ihanaa, kun jatkoit noin nopeasti <3
Jostain syystä repesin tuossa "En ollutkaan Potterin perillinen" kohdassa. Se oli erittäin hauska veto. Mutta odotan innolla lisää..20-tuparia

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

31.07.2013 23:30
"Ai niin... Se taitaa olla jossain täällä päin." Tom kuiskasi takaisin ja johdatti minut sivukäytävälle. Luikahdimme muotokuva-aukosta sisään. Käytävän seinillä oli pelkkiä vanhoja haarniskoita jotka olivat täynnä hämähäkinseittiä. Kuljimme pitkin käytäviä ja kohta en ollut edes selvillä siitä missä olimme. Jostain kuului kolahdus. Säikähdin ja näkymättömyysviitan helma heilahti ja jalkani paljastuivat noin puoleksi sekunniksi. "Voi ei!" sihisin Jostain kuului askelia. Olikohan joku nähnyt viitan heilahduksen? Askeleet voimistuivat ja tihenivät. Joku juoksi takanamme kohti meitä. Lähdimme yhteistuumin Tomin kanssa juoksemaan niin lujaa kuin pystyimme näkymättömyysviitan alla. Luikahdimme seuraavalle käytävälle. Askeleet eivät hellittäneet. Luikimme pitkin koulun käytäviä. Yhtäkkiä kompastuin Haarniskan jalkaan. "Eih!" Huusin kuiskaten. Tom kaatui siinä samassa rytäkässä. Yritimme peitellä jalkojamme ja käsiämme, mutta kovin huonoilla tuloksilla. Takaa-ajaja oli ilmeisesti huomannut meidä jo sillä kohta kuului epämiellyttävän oloinen ääni. Täysin vieras minulle. No enhän minä kauanm ollut koulussa ollutkaan.
"Jaahas. Pari Rohkelikon jalkoja.... Hähää."

Tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus. Istuimme vahtimestarin, joka oli muuten kertonut itsenä Voroksi, huoneessa ja odotimme itse Voroa, joka oli lähtenäyt hakemaan Professori Kalkarosta. En ollut yhtenä iltana kuullut Kalkaroksesta mitään hyvää, ainakaan Rohkelikkotornissa. Puhuttiin, että Kalkaros olisi Luihuisten tuvanjohtaja, joten ei kai se mikään ihme ollut. Voro oli lukinnut meidät kahleilla. En tiedä kyllä miksi. Eivätkö kaikki Tylypahkassa muka osaa taikoa?

Ovi avautui. Sisään astui kahdet jalkaparit ja kahdet silmät, jotka tuijottivat meitä kylmästi. Tunnelma oli hyytävä. Kalkaroksen silmät olivat kaksi kertaa kylmemmät kuin Voron. Ja niiden katse sai minut hytisemään. Hrrrr. Tunsin kuinka Tom tärisi vieressäni. En tiennyt johtuiko se Kalkaroksen kylmästä katseesta vai Pelosta saada jälki-istuntoa.
"Noniin. Aah. Töitä heti ensimmäisenä päivänä. Sattuipas somasti." Voron ilkikurinen ääni sanoi.
"Mitäs sanot? Mitä näille nenäkkäille pikku nilviäisille pitäisi tehdä? Laitetaanko roikkumaan seinälle kahleissa? Vai käytetäänkö hyvää vanhanajan peukaloruuvia?" Voro kysyi Kalkarokselta hyräillen.
"Ei. Niitä käytettiin viisisataa vuotta sitten kaveri hyvä." Kalkaroksen kolkko ääni sanoi.
"Mielestäni sinun pitäisi antaa heidät minulle. He pääsisivät puhdistamaan fletkumatoja lohikäärmeen lannasta. Ne nimittäin sotkeutuivat siihen Eilen illalla, kun yritin järjestellä taikajuomatarvikkeita." Kalkaros sanoi.



//Enmä sitten tiedä oisko noita samoja opettajiakaan siellä sitten... Jos se kerta on Potterin lapsenlapsenlapsi... Ja jos Kalkaros on oikeasti kuollut... Sekavaa... Mitä aikaa tässä niinkuin eletään? Onko sitä potteria ollukkaan koskaan täällä tylypahkassa vai onko se joskus ollu vai onko tää sitä aikaa kun se on? ...... ;)

Vastaus:

Voit itse päättää, opiskeletko Potterin aikana, vai häntä ennen, vai jälkeen. Meillä ei ole mitään erityistä aikaa. Voit ihan hyvin pitää tuon Kalkaronsen hengissä , vaikka hän olisi kuollut. On varmaankin paljon helpompaa kirjoittaa Kalkaroksella, kun jollain uudella. Mutta tarinaasi...
Se on niin jännittävä! Voi ensiluokkaisia! Nyt vasta tajusin miten pelottava Kalkaros on!
20-tuparia

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

31.07.2013 22:58
//Ei se Potterin tytär ollu... Kun se Potter oli sen isoisoisä... x)//

Vastaus:

Oi anteeksi! Pieni ajatusvirhe... XD

-Gwen

Nimi: Susan Angel Corus

31.07.2013 16:18
Amelia oli siirretty Pyhään Mungoon, parempaan hoitoon. Kai se oli hyvä asia. Tai no en tiedä. No, joka tapauksessa minut oli patistettu takaisin oppitunneille, minun harmikseni. Onneksi opettajat ymmärsivät tilanteen hyvin.

Oli kolmas päivä sen jälkeen kun Amelia oli viety Pyhään Mungoon, istuin aamiaisella. Pöllöt lehahtivat sisään ja ihmetyksekseni eteeni laskeutui suuri tornipöllö. Irrotin kirjeen pöllöltä ja jäin hämmästyneenä katselemaan sen lentoa, kunnes muistin käsissäni olevan kirjeen. Hymyillen aloin tutkimaan kuorta, mutta hymy kasvoillani vaihtui äkkiä kauhuun kun tunnistin sinetin. Käteni tärisivät kauhusta ja hiki valui selkääni pitkin kun avasin kuoren. Kuten olin arvellutkin, kirje kertoi minulle pahimman mahdollisin asian.
"Eiiiiiiiii!!"

Kaikki käänsivät katseensa minuun. En välittänyt vaan purskahdin itkuun. Rajuun, lohduttomaan itkuun. Professori Mc Garmiva tuli luokseni kysymään mikä minun on. En saanut puhuttua, vaan ojensin hänrlle kirjeen jonka olin epähuomiossa rutistanut nyrkkiini. Hän luki sen nopeasti ja ojensi kirjeen takaisin minulle. Vakavana hän lähti salin etuosaan kaikkien katsoessa vuoroin minua ja vuoroin häntä. Hän nousi korokkeelle ja sanoi murtuneella äänellä: Rohkelikon ensimmäisen luokan oppilas Amelia Wood on poistunut joukostamme.

//Taas aika surullinen teksti

Vastaus:

Kauheaa, että Amelia kuoli.
Kirjoitat niin kuvailevasti, että tuntui, kuin olisin istunut Susanin vieressä ja surrut. Tuo kuolema oli myös kiinnostava käänne, että surullinenkin.
Saat....20-tupapistettä!

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

30.07.2013 12:32
”Mitäh?!” Karjaisin, tai oikeastaan kiljaisin, kun kuulin Tomilta tuntien peruutuksen syyn.
”Joku räyhähenki riehumassa jossain luokassa vai? Ja sen takia meidän kaikkien tunnit perutaan?”
”Niin. Ja sitten hän sanoi että kukaan ei saa poistua oleskeluhuoneesta” Tom sanoi. ”Tästä täytyy kyllä ottaa selvää.” Sanoin kärsimättömästi ja nousin pikavauhdilla ylös sohvalta. Sitten vasta huomasin että olin nukahtanut oleskeluhuoneeseen.
”Äh. Tämäkin vielä. Odotas hetki.” Sanoin ja juoksin portaat ylös tyttöjen makuusaliin. Pysähdyin matkalaukulleni ja rämäytin sen auki. Vaatteita, vaatteita ja vaatteita... Vaatteita, vaatteita ja vielä kerran vaatteita. Sitten käteni osui johonkin. Se se oli. Näkymättömyysviitta, jonka olin perinyt isoisoisältäni Harry Potterilta. Ja senkin isä oli kertonut vasta kuukausi sitten. Ja sen että äitini oli ollut oikeasti noita. Olin maailman kuuluisimman velhon perillinen. Sitä en tietenkään ollut vielä kertonut kellekkään. Enkä varmaan tulisikaan kertomaan muille kuin Tomille. Kiskaisin näkymättömyysviittani vaatekasan alta ja silloin löin pääni johonkin. Manailin itsekseni ja pitelin päätäni. Sitten nousin ja laitoin viitan paitani alle. Kukaan ei saisi nähdä sitä. Paitsi tietysti Tom. Juoksin portaat alas ja näin Tomin mahallaan maassa.
”Mitä sinä siellä maassa teet?” Kysyin Tomilta huvittuneen.
”Äh. Yritin tulla luoksesi, mutta portaat muuttuivatkin liukumäeksi.” Tom sanoi turhautuneena. Yritin olla nauramatta, mutta jostain se hihitys silti pääsi.
”Sori- Hihihi! En voi olla- Hihihi! Nauramatta- Hihihii!” Ja sitten rävähdin nauramaan oikein kunnolla. Kohta löysin jo itsenikin maasta ja sitten nauroimme Tomin kanssa yhdessä. Kun nauru vihdoin loppui (tai ainakin melkein). Yritin kertoa Tomille, että mennään tuonne nurkkaan niin kerron siellä sitten. Vaivoin pääsimme nurkkaan ja sitten minä kerroin hänelle, että olin Harry Potterin jälkeläinen ja minulla oli hallussani hänen näkymättömyysviitta. Tomin suu loksahti auki, eikä hän huomannut sulkea sitä, kuin vasta silloin kuin sanoin hänelle siitä. Puimme näkymättömyysviitan päällemme, jonka alle mahtui hyvin kaksi henkilöä, ja kävelimme Lihavan leidin luokse. Aukaisimme oven kyynärpäillemme ja hipsimme siitä portaikkoon. Hiivimme portaat alas niin hiljaa kuin mahdollista.
”Missä se luokka on?” Kysyin Tomilta kuiskaten.

//Okei... Vähän juoni muuttui... Potterin jälkeläinen... xD

Vastaus:

Nyt sinä kyllä teit tästä erittäin jännittävää...
Cindy on Potterin lapsenlapsi? Se oli aika hauska veto, ja erittäin kiinnostava.
Tekstisi saa minut hymyilemään (:
Jätit sen vielä jännittävään kohtaan, jatka pian!
20-tupapistettä Rohkelikolle!

-Gwen

Nimi: Susan Angel Corus

30.07.2013 11:46
Itkin sairaalasiivessä Amelian sängyn laidalla. Rukoilin mielessäni, että Amelia selviäisi.

Viime yönä, juuri kun olin nähnyt unta, jossa olisin voinut saada kaiken selville, heräsin kirkumiseen. Korvia vihlovaan, kauhun sekaiseen kiljumiseen. Olin tunnistanut äänen minun rakkaan ystäväni Amelian ääneksi.

Joku oli tunkeutunut huoneeseemme, mutta kukaan ei tiedä miksi tai edes kuka tämä henkilö on.

No, palatkaamme takaisin alkuun. Minä siis istuin sairaalasiicessä Amelian sängyn laidalla. Amelia oli yhä tajuton, hän ei ollut käynyt hereillä kertaakaan onnettomuuden jälkeen. Kello oli jo paljon, minun pitäisi olla jo tunnilla, mutta olin päättänyt että en jättäisi Ameliaa yksin. Olin hänelle palveluksen velkaa, hän oli lohduttanut minua painajaisteni takia, vaikkei hän kyllä tiennytkään painajaisistani.. Hän oli minulle hyvä ystävä, mutta minä kai oli unohtanut sen käsitteen, sillä olin käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti. Nyt asiaan tulisi muutos.

Katsoin ystäväni surullisia ja kärsiviä kasvoja. Pieni kyynel pääsi vierähtämän poskelleni vaikka yritin estää sen. Lopulta itkin jo tosissani. Kyynelteni lomasta sain kuiskattua Amelialle: "Sinä selviät, minä tiedän. Et sinä saa, et kerta kaikkiaan voi kuolla nyt. Minä tarvitsen sinua!"

//mitenhän minä saan aina kaikista teksteistäni niin surullisia xP!

Vastaus:

Oii, kuinka surullista! Olen varmaan ennenkin sanonut tämän, sinä kirjoitat todella hyvin ja kuvailevasti. Tarinaa on suuri ilo lukea!
Se on myös kiinnostavaa, en tule tylsistymään silloin, kun sinä kirjoitat täällä
Hmm...25-pistettä tuvallesi!

Pahoittelut arvostelun myöhästymisestä
-Gwen


Nimi: Susan Angel Corus

27.07.2013 12:05
Makasin hiljaa vuoteellani silmät kiinni, yritin nukkua. Jouduin laittamaan kaikki tahdonvoimani peliin, jotta onnistuisin. Ajatukseni harhailivat jossain kaukana. Yritin laskea aidan yli hyppiviä yksisarvisia, mutta se oli hankalaa.

Ympärilläni oli vain pimeää. En nähnyt mitään. Itseasiassa leijuin tyhjyydessä. Mustassa, pimeässä tyhjyydessä. Yksin. Huomasin kaukana pienen valon pilkahduksen ja lähdin räpiköimään mustassa udussa kohti sitä valoa.

Liikkuminen oli hidasta ja vaivalloista, mutta iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua pääsin lopen uupuneena perille. Valo ei ollut uloskäynti, se oli jästien televisio. Tiesin mikä se on siitä, että isoisoisäni, joka on jästisyntyinen, niin omistaa sellaisen. Televisiossa näkyi ohjelma, istuin television eteen ilmestyneeseen nojatuoliin katsomaan sieltä näkyvää ohjelmaa.

Yhtäkkiä siirryin tapahtumapaikalle, joka hämmästyksekseni ja kauhukseni oli oma kotini. Katsoin äitiä joka istui kyynelehtien lattialla. Minun teki mieli lohduttaa äitiä, mutta tiesin jotenkin syvällä päässäni, että en saisi tehdä sitä. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta. Näin pöydällä kirjeen, kirjeen joka oli kostea kyynelistä.
En ehtinyt lukea kirjettä kun heräsin hirvittävään kiljuntaan.

Vastaus:

Oii, ihana jatko! Herätät uteliaisuuteni jättämällä tarinan aina niin hyvään kohtaan. Kuvailet hyvin tunteita ja tekstiäsi on todella suuri ilo lukea.
Jatkathan pian? (:
Kakasikymmentä-tupapistettä, todellakin ansaitset ne!

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

23.07.2013 13:47
//Sori.... Sekotin ton Cindyn yhteen toiseen hahmooni, Roseen... ;) //

Vastaus:

Itellekkin käynnyt joskus niin ;-)

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

20.07.2013 12:16
Kävelin omituisen nopeasti, tai oikeastaan liuin pitkin lontoon katuja. Maisema vain vilahti silmissäni ja kohta olin iskunkiertokujalla. Lähestyin Borgin & Burgesia. Pysähyin oviaukolle seinän viereen aivan kuin salakuuntelisin jotain.
"Uuskuolonsyöjä... Herrani... Kaappia... Anna se tänne... Tai muuten..." Kuulin pätkikkään lauseen jonkun miehen suusta.
"Ai mitä?" Kysyi varmaankin myyjä.
"Anna se heti!" Mies kiivastui. Myyjä ei varmaankaan antanut koska seuraavaksi kuului:
"Kidutu!" Sietämätön kipu levisi minuun. Tiesin että mies oli kironnut myyjää, mutta silti minuunkin kohdistui sama kipu. Kipu oli sietämätön. Mitä tämä oikein oli?

"Herää! Herää Rose!" Olin unen ja heräämisen välimailla. Sitten avasin silmäni. Kipu oli lähtenyt yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
"Mitä nyt." Sanoin enkä edes huomannut huohottavani.
"Ai mitä ny?! Sinähän huusit kuin olisit kuolemaisillasi! Oletko ihan kunnossa?" Tom sanoi.
"Olen." Sanoin vaisusti. Tom katsoi minua epäilevästi, mutta antoi asian kuitenkin olla.
"Paljonko kello on?" Kysyin Tomilta.
"Puoli 14. Olit vissiin aika väsynyt. Nukuit kuin tukki." Suuni loksahti auki silkasta hämmästyksestä.
"Entä aamupala? Minulla on kauhea nälkä? Tai tunnit! Olemmeko myöhästyneet niiltä?" Kysyin huolissani.
"Äh ei. Professori McGarmiva, tiedottti aamulla että tämän päivän tunnit on peruttu."

Vastaus:

Päivää (:

Kirjoitat hyvää tekstiä, sitä on mukava lukea.
Uni oli erittäin mielenkiintoinen...mikäs on uuskuolonsyöjä?
Sait kiinnostukseni heräämään (;
Mikski päivän tunnit peruttiin?
Äääääh...haluan tietää...

20-tuparia!

-Gwen

Nimi: Susan Angel Corus

19.07.2013 19:22
//Pitkästä aikaa taas tarinaa :3//

Kello oli joitain kahden ja kolmen väliltä aamuyöllä Minä istuin sängylläni katsoen tornin ikkunasta öistä tähtitaivasta. Taas kerran oli käynyt niin, kuin lähes jokaisena yönä Tylypahkaan saapumiseni jälkeen; olin herännyt yöllä painajaisiin, näin unia kotoa, kuinka perheelleni tapahtui jotain kamalaa. Hiki valui kasvoillani, selässäni ja käsissäni tehden ihosta nihkeän, kun ajattelin uniani. Ajatuksiani pahensi entisestään se, ettei äiti ollut vastannut kirjeisiini. Painoin pääni käsiini ja itkin hiljaa itseni uneen.

Aamulla heräsin väsyneenä Amelian ravisteltua minut hereille. Mustat pussit silmieni alla sen kun kasvoivat. Raahauduin aamupalalle Amelian pakottamana ja söin yhden leivän. Seuraavana olisi Muodonmuutosta, onneksi sillä mitään muuta en olisi jaksanut. Se oli ainut aine johon jaksoin joten kuten keskittyä. Aiemmin olin rakastanut koulun käyntiä ja olinkin ollut hyvä siinä, mutta en enää.

Kuuntelin kiinnostuneena prof. McGarmivan puhetta tunnetuista animaageista, kirjoitin kaiken ylös ja katselin tarkkaavaisena kuinka hän muutti itsensä kissaksi. Piirsin jopa nopeasti kuvan hänestä ensin ihmisenä ja sitten kissana.

Tunnin loputtua olin hieman piristinyt, mutta saavuttuamme tyrmiin olin taas yhtä väsynyt kuin aamulla. Vaivalloisesti kirjoitin professori Kalkaroksen puheen muistiin. Seuraavalla tunnilla joka oli taikuudenhistoriaa, en jaksanut oikein edes kuunnella..

Näin oli jatkunut jo kauan aikaa, enkä ollut puhunut siitä kenellekkään. Amelia oli kysellyt mikä minulla on, mutta en halunnut kertoa. Ajattelin, ettei hän haluaisi enää olla ystäväni jos kuulisi typeristä unistani. Väsyneenä heittäydyin koulupuvussani vuoteelleni ja nukahdin samantien, vaikka tiesinkin että näkisin taas painajaisen.. i

Vastaus:

Pitkästä aikaa :)

Kirjoitat todella todentuntuisesti, kuvailet hyvin.
Tarinan aihe on myös erittäin kiinnostava, suorastaan palan halusta saada kuulla lisää! Miksiköhän Susanin äiti ei ollut vastannut kirjeisiin? Haluan tietää...

20-tuparia!!

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

03.07.2013 11:52
Kävelin pitkin King's Crossin asemaa, kohti puomia josta isä oli minulle kertonut. Oli syksyinen päivä ja tuuli humisi korvissa. Lehdet putoilivat maahan, mutta aurinko paistoi silti. Kaiken kaikkiaan ihana päivä, juuri sellainen jollaisista pidin. Lähdin juoksemaan kohti puomia ja puristin silmäni kiinni. Olin aivan varma, että kohta rysähtäisi. Isä ei ollut saanut minua vakuuttumaan siitä, että siitä mennään ikään kuin läpi. Juoksin ja juoksin. Mutta kun rysähdystä ei kuulunutkaan avasin silmäni. Puomi oli juuri edessäni. Nyt rysähtäisi.

Avasin silmäni ja olin ihmeissäni. Mitään rysähdystä ei ollut tullutkaan. Silmieni edessä kiilteli Tylypahkan Pikajuna, joka hohti punaista hehkuaan. Näin isän tulevan luokseni
"Komea, eikö?" Isä sanoi. En pystynyt vastaamaan. Olin aivan ymmälläni tästä kaikesta. Tämä oli aivan varmasti unta. Taivaallista unta, josta en halunnut ikinä herätä.

Istuin junan penkillä tyhjässä osiossa. Ovi avautui ja esiin astui poika, jolla oli sylissään kissa. Hän näytti pelokkaalta.
"Voinko istua tähän?" Hän kysyi värisevällä äänellä.
"voit varmaan." Sanoin hieman itsevarmasti. Poika istuutui ja käänsi katseensa ikkunaan. Minäkin katsoin ikkunaan. Näin sivusilmällä, että poika vähän väliä vilkuili minua.
"Mikä sinun nimesi on? Minä olen Cindy ja menen ensimmäistä kertaa Tylypahkaan." Kysäisin ihan vain keskustelun vuoksi.
"M-Minä olen Tommy... Ja menen itsekkin ekaa kertaa."
"Mihin tupaan sinä haluaisit?" Tommy kysyi. "Minä haluaisin ainakin Rohkelikkoon."
"Minä... Minä en tiedä... Kai se Rohkelikko olisi ihan kiva..." Vastasin. Juttelimme kauan ja pian olimmekin parhaat kaverit.

Jarrut kirskuivat ja juna pysähtyi. Astuimme junasta Tylypahkan kaapuihin sonnustautuneina. Järvellä viittoili iso ja paksu mies joka huuteli:
"Ekaluokkalaiset tännepäin! Ekaluokkalaiseet!"
"Tuonne meidän pitää vissiin mennä..." Sanoin Tommylle, jota olin alkanut kutsua ihan vain Tomiksi. Menimme ison miehen luokse, joka sanoi olevansa Hagrid. Hagridin vieressä järvessä oli veneitä, joihin meidän piti mennä. Astuimme veneisiin, jotka keikkuivat aaltojen mukana. En ollut koskaan hirveästi pitänyt veneilystä.

Kiidimme veneillä kohti linnaa. Veneitä ei kukaan soutanut ja ne menivätkiin ihmeellisen nopeasti.
*Varmaan taikuutta.* Ajattelin. Yhtäkkiä juuri se vene jossa istuin, keikahti pelottavasti aaltojen mukana. En saanut mistään otetta. Yritin hapuilla Tomin kättä, mutta en onnistunut. Minä putosin. Vesi räiskähti ja painuin veden alle. En osannut uida, mutta siitä huolimatta yritin päästä pintaan. Keuhkoni täyttyivät vedellä kun yritin hengittää. Pimeys valtasi minut ja kuulin vain etäisiä huutoja. Vesi oli jäätävää. Sitten jokin kouraisi minua selästä ja nosti pintaan. Haukoin henkeä ja yskin vettä keuhkoistani.
"Köh! Köh! Kiitoksia." Sain sanottua. Iso koura laittoi minut makaamaan veneen pohjalle. Nousin polvilleni ja vasta sitten huomasin täriseväni.
"Onko sinulla kylmä?" Hagrid sanoi. "Ota tästä kauriinnahkatakkini." Iso paino lysähti harteilleni. Tuli huomattavasti lämpimämpi.
"Miten voit?" Tom tiedusteli.

Pian seisoimme koko koulun edessä. Ekaluokkalaiset hävisivät kukin mihinkin pöytään, lajitteluhatun sanottua heidän nimensä. Pian tuli Tomin vuoro. Ja hän kiiruhti jännittyneenä lajitteluhatun luo.
"ROHKELIKKO!" Hattu huusi samantien. Minua jännitti. Mitä jos en olisikaan Rohkelikko? Pian nutturapäinen nainen huusi minun nimeni. Olin todella jännittynyt. Kiiruhdin niin nopeasti kuin pystyin olemaan juoksematta, ja vetäsin hatun päähäni.

"Sinä olet selvä tapaus", lajitteluhattu sanoi Cindylle.
*Pliis Rohkelikkoon...* Ajattelin.
" Fiksuutesi puolesta olisit täydellinen Korpinkynsi, mutta uhkarohkeuskin on rohkeutta. Näen mihin tupaan haluat, olkoon tupasi siis..."
"ROHKELIKKO!" Olin onnesta pyörälläni ja kiiruhdin Tomin viereen Hagridin nahkatakki harteillani.
"JES!" Sanoimme Tomin kanssa yhtä aikaa ja läppäsimme kätemme yhteen.

Vastaus:

JES! Laitoin siis sinut juuri oikeaan tupaan!
Olin kahden vaiheella, kun lajittelin (tai siis kun lajitteluhattu...) lajittelin sinut.

Ihanaa, kun tuli jatkoa. Lopusta tykkäsin todella paljon, varsinkin 'jes:istä' ja käsien yhteen läppäisystä, se jotenkin antoi riehakkaan tunnelman. Lajittelu oli varmasti mukavaa ylisuuressa kauriinnahka-takissa (:
25-tuparia
Oleppa hyvä!

-Gwen

Nimi: Susan Angel Corus

03.07.2013 11:00
Kävelin rauhallisesti edestakaisin huoneessani, mutta en antanut tunteideni näkyä ulospäin; sisälläni liikkui ilon ja onnen hirmumyrsky. Vihdoinkin! Viimein, vuosien odotuksen jälkeen olin saanut varmistuksen pääsystäni Tylypahkaan. Ja se päivä, jolloin saisin ensimmäistä kertaa astua sisään niistä porteista, joista minulle on niin paljon kerrottu. Kävin vielä tarkistamassa, että matkalaukussani oli kaikki tarpeellinen ja vilkaisi nopeasti miten pöllöni voi. Vihdoin kapusin sänkyyni, painoin pääni tyynyyni ja nukahdin hymyssä suin.

Prrrr, prrrr. Herätyskelloni herätti minut seitsemältä. Olin sammuttamassa kelloa ja aioin jo jatkaa uniani, kun muistin mikä päivä tänään on. Kiiresti nousin ylös ja menin vaatekaapille. Valitsin sieltä rennon hupparin ja siniset farkut. Olisin toki halunnut vaihtaa koulupuvun ylleni jo nyt, mutta tiesin, että ne vaihdettaisiin vasta junassa. Kaappasin pöllönhäkin kainalooni, otin toiseen käteeni matkalaukun ja rymistelin portaat alas keittiöön aamiaiselle.

Saavuimme asemalle ja minä katselin haltioituneena, kuinka oppilaat tottuneesti kävelivät laiturille 9 3/4. Vilkaisin varovasti isääni, ja sitten äitiäni. Onko tämä unta? Vai voiko olla totta, että minä olin nyt menossa Tylypahkaan. Isä työnsi minua keveästi eteenpäin ja sanoi rauhallisesti hymyillen:
"Menehän nyt, kultaseni. Et kai halua myöhästyä junasta?"
"En tietenkään!" minä vastasin ja rutistin silmäni kiinni ja lähdin juoksuun. Tunsin vatsassani omituisen tunteen kin sujahdin portista läpi.

Haukoin henkeäni nähdessäni sen näyn. Punamusta höyryveturi odotteli lähtövalmiina, kun oppilaat hyvästelivät perheitään ja kapusivat kyytin. Pian minun perässäni tulivat vanhempani. Lähdin hitaasti eteenpäin katsellen hämmästyneenä ympärilleni. En ollut ikinä käsittänyt, että Tylypahkassa olisi näin paljon oppilaita. Halasin ensin äitiäni ja sitten isääni ja lupasin kirjoittaa vähintäänkin kerran kuussa. Äidilläni valahti kyynel poskelle kun hän seurasi minun änkeämistäni kohti junaa. Isä tarttui häntä kädestä ja minä vilkutin heille haikeasti junan ovelta. Kävelin varovaisesti sisään junaan ja löysin melkein heti tyhjän vaunuosaston. Istuuduin penkille ja aloin lukea yhtä oppikirjoistani, muodonmuutoksen oppikirjaa.

Junan jo lähdettyä liikkeelle avasi vaunuosastoni oven vaaleahiuksinen, silmälasipäinen tyttö, jolla oli jo koulukaapu yllään.
"Hei, saisinko istua tähän kun ainoat vapaat paikat tämän lisäksi on tuolla...", hän sanoi nyökäten kohti seuraavaa vaunuosastoa, josta kuului hirveää poikajoukon hohotusta. "..enkä minä menisi sinne kovin mielelläni", tyttö jatkoi.
"Toki, istuudu vain", sanoin hymyillen tytölle joka tuli arasti istumaan minua vastapäätä olevalle penkille.
"Minä olen Susan, kuka sinä olet?" kysyin tytöltä yhä hymyillen. Hän vaikutti kivalta tyypiltä ja voisin saada hänestä ystävän.
"Amelia", tyttö sanoi lyhyesti. Nyökkäsin hänelle vastaukseksi käänsin katseeni kirjaan, jota olin lukemassa ja jatkoimme matkaa vaitonaisina.

//Ensimmäinen :) ja aika lyhyt tarinani..//

Vastaus:

Ihana ensimmäinen tarina!
Aivan mahtavaa luettavaa, tätä todellakin lukee mielellään.
Kuvailit hyvin laiturille pääsyä, tuntui kun olisin seissyt Susanin vieressä.

Amelia vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, kuten Susankin, haluan kuulla kummastakin lisää!

25, tupapistettä!

-Gwen

Nimi: Cindy Smith

20.06.2013 23:25
Katselin, kuinka tuli rätisi ja räiskyi takassa. Oli keskikesä ja ilmasto oli muuttunut epätavallisen oloiseksi. Aivan kuin jotain värjöttelisi ilmassa. Pöllösateita oli nähty joka puolella Lontoota. Niin. Aivan. Minähän asun lontoossa. Nimittäin asun Pikku Whingingissä. Talomme, siis minun ja isäni talon ympäristö on kaunis. Ja nyt, ilmassa pyörii se omituinen tunne, aivan kuin siinä pyörisi jotain maagista. Siis ei sillä että pelkäisin jotain. Lisäsin nopeasti ajatuksiini.
"Ei. ei se voi olla mahdollista. Mitä minä nyt sellaista kuvittelen." Ajattelin ääneen, ja tuota pikaa kuului isän ääni keittiöstä.
"Niin mitä sanoit pikkuinen?" Hän tiedusteli. Oli ärsyttävää kun isä vieläkin puhui minulle kuin olisin pikku kakara. Olenhan jo kohta 11 vuotias, enää 3 päivää.
"En mitään." Vastasin. Päätin avata television. Toivottavasti sieltä tulisi välillä jotain järkevää. Painoin kaukosäätimen nappulaa ja kohta näytölle ilmestyi uutis-toimittaja, joka sanoi: "Pöllösateet jatkuvat vieläkin." "Äh." Suljin television ja nousin sohvalta.


Smithin postiluukku kolahti. Oli seuraava päivä ja aurinko alkoi jo pilkistää pilvien raosta.
"Alkaakohan nyt seljetä?" Kysyin isältä, joka luki sanomalehteä.
"En tiedä... Toivottavasti..." Isä vastasi nostamatta katsettaan lehdestä.
"Katson postin!" Huikkasin isälle ja kiiruhdin ovelle. Päällimmäisenä oleva kirje kiinnitti huomioni. Siihen oli kirjoitettu smaragdinvihreällä musteella:

Neiti C. Smith
Pieni makuuhuone keittiön vieressä
Likusteritie 9
Pikku Whinging
Surrey

Avasin kirjeen kädet täristen. Vedin esiin paperin, jossa oli samalla musteella kirjoitettu:

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU

Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen velholiitto)

Hyvä neiti Smith, Täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset. Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31 heinäkuuta.

Parhain terveisin

Minerva McGarmiwa
Vararehtori

*Tämän on pakko olla jotain pilaa*. Ajattelin. Näytin kirjettä isälleni.
"Hmm... Onneksi olkoon pikkuinen! Olet näemmä yksi niistä valituista jotka saavat tuon kirjeen! Harmi, että minä en sitä saanut... Olen näes surkki." Isä sanoi.
Päähäni räiskähti yhtä aikaa miljoona kysymystä. Miksi isä ei ollut kertonut tästä? Mikä oli surkki? Mikä on Tylypahka? Kuka on Albus Dumbledore? Mitä tämä kaikki tarkoitti?
"Öhm... Saanko kysyä sinulta jotain?" Tiedustelin
"Kysy mitä haluat." Isä vastasi.
Ja niin kysyin. Kysyin kaiken mitä mieleeni tuli, ja sain vastauksia. Tätä kaikki siis tarkoitti. Pöllösateet ja maaginen tunne. Minulla siis oli omituisia kykyjä. *OLEN NOITA!* Huusin mielessäni.

Vastaus:

Heipä hei!

Oletkin ensimmäinen, joka kirjoittaa tarinan.
Kirjoitat oikein sujuvasti ja ensimmäinen tarinasi oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. (;

Aloitus oli hyvä.
Odotan innolla, että saan lukea seuraavan tarinasi!
20 tupapistettä!

-Gwen, YP

©2017 Elpymiskiven Tylypahka - suntuubi.com